Juhannus

Tekopyhyyttä juhlapyhänä

Juhannus. Siinä vasta suomalainen ilmiö. Kun suljen silmäni ja ajattelen keskikesän juhlaa, mieleen lipuvat samantien ainakin loputtomasti paistava aurinko, tuli, ihmiset sen ympärillä, sauna, yhdessäolo, ruoka, makkara, juoma, kalja, juhannustaiat, aattoa edeltävä viikkoja kestävä spekulointi säätilasta, joka osoittautuu melko usein koleaksi, mutta samaan hengenvetoon sen todetaan hirtehisesti ainakin ehkäisevän hukkujien määrää tänä vuonna. Oma juhannukseni on ollut tällainen niin kauan kuin jaksan muistaa, niin oli nytkin. Vaan niin oli myös kahdeksan ulkomaalaisen harjoittelijan.

Vietimme juhannusta porukalla kaupungissa, osa ensimmäistä kertaa, osa 23:tta kertaa elämässään. Toppilansaareen johtaneet tiemme olivat mitä erilaisempia: eräs oli päätynyt tänne Thaimaasta, toinen taas Jordaniasta. Nuotion liepeillä istui unkarilainen liikenneinsinööri, sen ympärillä tanssahteli turkkilainen ensimmäistä kertaa ulkomailla oleva nuori nainen, polttipa nuotiolla takalistonsa myös muuan kanadankiinalainenkin. Itse olin päätynyt tuohon nimenomaiseen niemennokkaan suoraan töistä, opiskelijan kun on tienattava kesäkuukausien vuokrarahansa myös muun kansan rynniessä mökeillensä.

Siinä istuessamme nauraen sekalaisessa seurueessamme kylki kyljessä ajopuun päällä kyhäämämme nuotion ympärillä, paikalle saapui kaksi suomalaista tyttöä. Heitä selvästi kiinnosti mitä olimme miehiämme ja naisiamme, lontoon kieltä kun puhuimme. Eräs paikallisosaston aktiiveistamme summasi meidän olevan AIESECista, näyttäen varmemmaksi vakuudeksi uutukaista paitaansa, jossa komeili puljun nimi: AIESEC in Oulu. Toinen tytöistä mainitsi tietävänsä järjestön. Niin myös toinen, mutta samaan hengenvetoon hän tokaisi, että on toki eri asia onko hän samaa mieltä sen merkityksestä. “Mun mielestä vapaaehtoistyö on niin tekopyhää.”

En välittänyt lähteä mukaan tuon ajattelemattoman kommentin aiheuttamaan kiivastahtiseen väittelyyn, sillä olen käynyt sen monta kertaa ennenkin erilaisten ihmisten kanssa. Sen sijaan pysähdyin miettimään. Miksi ihmiset ajattelevat vapaaehtoistyön olevan tekopyhää?

Vanha kunnon opiskelijan ystävä, Wikipedia, määrittelee vapaaehtoistyön seuraavasti: “Vapaaehtoistyö on yksittäisten ihmisten tai yhteisöjen hyväksi tehtyä toimintaa, josta ei saa rahallista korvausta eli palkkaa.” En löytänyt mistään kohtaa artikkelia mainintaa tekopyhyydestä, joten minun täytyi kaivautua syvemmälle Internetin ihmeelliseen maailmaan. Suomi24:ssä, kaiken tiedon Mekassa, viimein tärppäsi. Onko teillä kokemuksia vapaaehtoistyöstä -viestiketjussa kansalaiset valistavat toisiaan miksi vapaaehtoistyötä kannattaa tai ei missään nimessä kannata tehdä. Suurin osa kommenteista summaa vapaaehtoistyötä tarjoavat järjestöt riistäjiksi, jotka houkuttelevat hyväntahtoisia hölmöjä raatamaan palkatta ja vielä perivät maksun moisesta. Myötämielisimmät kommentit taas näkevät vapaaehtoistyön kuta kuinkin köyhien auttamisena kehitysmaassa, mikä auttaa näkemään ja kokemaan maailman kurjuuden. Nimimerkki kissimyyr kirjoittaa:

“Ette voi olla noin itsekkäitä! Miten täällä aina dissataan täysin jonkun idea? Kyllä Suomessa on ehkä pikkasen paremmat olot kuin monissa Afrikan maissa, jotka ovat kehitysmaita, voi jumaliste. Jos joku haluaa mennä tekemään hyvää hyvyyttään vapaaehtoistyötä tällaiseen maahan, niin miksi ihmeessä ei? On varmasti olemassa jotain huijarijärjestöjä, jotka hyväksikäyttävät ihmisiä, muttei kaikki varmasti ole tällaisia. Yksi ystäväni meni tekemään Afrikkaan vapaaehtoistyötä ja tuli takaisin pelkästään positiivisin kokemuksin (vaikkakin tietysti myös surullisin, onhan jonkun nälänhädän näkeminen pysäyttävä kokemus varmasti).”

Onko siis ihmekään jos vapaaehtoistyö tuntuu tekopyhältä? Jos vapaaehtoistyön assosioi hippien ja vanhojen rikkaiden rouvien harrastukseksi, jonka päämääränä on tehdä maailmasta parempi paikka auttamalla vähäosaisia kaivamalla heille kaivoja tai ottamalla kuvia bambumajojen edustalla pitäen kädestä kahta aliravittua afrikkalaista, on mielestäni aivan perusteltua puhua tekopyhyydestä. Ei maailmaa pelasteta ottamalla selfieitä kurjuuden keskellä.

Minulla on omakohtaista kokemusta niin kutsutusta “klassisesta” vapaaehtoistyöstä. Vietin viime kesän Perussa osallistuen Cultural Factory -nimiseen projektiin, jonka tarkoituksena on lisätä vähävaraisen kaupunginosan lasten ymmärrystä vieraista kulttuureista. Asian voi nähdä kahdella tapaa. Kyllä, valkoinen tytönheitukka  lentää kalliilla rahalla Peruun osaamatta lainkaan maan kieltä tai tuntematta sen kulttuuria, tarkoituksenaan puuhastella kuusi viikkoa paitaressujen lasten kanssa, opettaen heille englantia ja leikkien leikkejä. Toisaalta, tällä samalla tytönheitukalla on nyt toinen perhe Perussa, maassa josta hän tietää nyt paljon enemmän kuin vain kliseiset kuvat laamoista vuorenrinteillä. Tytönheitukka on edelleen yhteydessä lapsiinsa, joille, myönnettäköön, puutteellisen espanjankielentaitoni takia en varmasti opettanut paljoakaan ainakaan kielioppiin liittyen, mutta sen sijaan uskon heidän saaneen kokemuksesta irti jotain vielä arvokkaampaa: heillä on nyt ystävä vieraasta kulttuurista. Kun tiedän, millaisen vaivan Javier, 12 vuotta, joutuu näkemään yrittäessään kommunikoida kanssani olemattoman nettiyhteyden ja kielitaidon puitteissa, saa kommentti tekopyhyydestä minut surulliseksi.

Samoin katsellessani juhannuskokon ympärillä istuvia Suomeen tulleita vapaaehtoisiamme mietin tekopyhyyden olevan kaukana tilanteesta. Eivät he ketään tänne ole tulleet auttamaan tai sivistämään. Unkarilainen liikenneinsinöörimme on täällä murtaakseen omat ennakkoluulonsa, jotka häneen on istutettu jo pienestä kertomalla kuinka muslimit ovat pahoja ja laiskoja. Nyt hän järjestää Pudasjärvellä vapaa-ajantoimintaa turvapaikanhakijoille huolimatta siitä, etteivät hänen unkarilaiset ystävänsä puhu hänelle enää hänen tehtyään päätöksen lähteä moiseen projektiin. Unkarissa vastaavanlaisia projekteja ei edes ole. Uskallan väittää, ettei montakaan suomalaista kiinnosta pakolaisten tai turvapaikanhakijoiden kotouttaminen, ainakaan henkilökohtaisella tasolla. Meidän vapaaehtoisiamme kiinnostaa. Montakaan suomalaista ei kiinnosta omakohtaisesti vanhainkotien yksinäiset vanhukset. Thaimaalaista elintarvikebiologian opiskelijaamme kiinnostaa.

Vapaaehtoistyö ei suinkaan ole vain jotain ulkomailla tapahtuvaa puuhastelua. Vapaaehtoistyötä tehdään jatkuvasti kaikkialla. Oma äitini häärää leipätyönsä lisäksi pienkiinteistöyhdistyksessä, puuhaten milloin perennojenvaihtoiltaa, milloin veneretkeä seudun asukkaille. Hyvä ystäväni harrastaa partiota. Koko AIESEC Oulun väki ahertaa tunteja laskematta opiskeluidensa ohessa mahdollistaakseen vielä useampien pääsevän ulkomaille harjoitteluun. Kaikki tämä palkatta, ja vain siksi, että tämä pallo olisi pikkuisen kivempi paikka asustaa. Tekopyhää vai ei, sen saa toki jokainen itse päättää, mutta ainakin omalla kohdallani kyse on jostain paljon suuremmasta kuin oman egoni boostaamisesta tai sädekehän kiillottamisesta pääni yllä. Se, onko yhden ihmisen tekemästä vapaaehtoistyöstä hyötyä maailmalle hyötyä vai ei, on paradoksi. Ei yksi ihminen tietenkään hetkauta maailman tilannetta merkittävästi suuntaan tai toiseen. Mutta jos se yksi ihminen ei tee vapaaehtoistyötä vedoten sen tekopyhyyteen, on se yksi vähemmän niistä kaikista, jotka voisivat olla tekemässä maailmasta parempaa paikkaa. Yksi kerrallaan. Itse aion olla vastaisuudessakin yksi niistä, jotka eivät pidä moista ajattelua tekopyhänä, vaan istun mieluummin juhannuskokon ääressä toisten samanhenkisten kanssa.

Bloggaaja: Eeva

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *