Pieni tarina pelosta mutta myös rohkeudesta

Lueskelin tässä eräänä päivänä vanhinta päiväkirjaani, jota aloitin pitämään esikoulussa. Noilta ajoilta siinä ei ole paljoakaan tekstiä; lähinnä selitän tammenterholeikistä, jota leikin kaverini Marjon kanssa. Ekaluokalle tultaessa ylös kirjoittamani asiat ovat samalla lailla pieniä, mutta samalla seitsenvuotiaalle tytölle suuria.

Eräs raapustelma puhutteli minua ylitse muiden. Kevätlukukaudella koulussamme oli uintiviikko. Tämä lähestyvä viikko on ollut pikku-Eevalle selvästi suuri ja pelottava asia, sillä siihen liittyvää spekulointia on suhteessa muihin merkintöihin paljon. Kyselen kauhuissani, mitä siellä uintiviikolla mahdetaan tehdä. “Entä jos minun pitää osata jotain erityistä?” kirjoitan. En tiedä, mistä moinen jännittäminen on voinut johtua, sillä kouluun mennessä osasin varmasti uida vähintäänkin aivan yhtä paljon kuin ensiluokkalaisilta voi odottaa, eivätkä nuo uintiviikot ole jääneet mieleeni mitenkään traumatisoivina, vaan päinvastoin hauskoina kokemuksina. Siksi yllätyin, kuinka paljon minua on voinut jännittää, tai suorastaan pelottaa tuo tuntematon, lukujärjestyksestä poikkeava uintiviikko. Luultavasti juuri se, että viikko tulisi olemaan erilainen, eikä kenelläkään ollut tietoa mitä oikeastaan odottaa, on nostanut epävarmuuden pintaan.

Luettuani tuon pienen katkelman (jonka jälkeen en muuten edes mainitse koko viikkoa vaan höpötän jo onnellisena keksimästäni näytelmästä) aloin miettiä, mikä minua nyt, 15 vuotta myöhemmin, pelottaa. Oikeastaan aika monet asiat. Pelkään korkeita paikkoja. Pelkään hiiriä. (Tiedän, typerä pelko, mutta nähdessäni sellaisen vilahtavan jossain kipuan salamana tuolille tai juoksen karkuun.) Pelkään, etten keksikään mitään itseäni oikeasti kiinnostavaa aihetta gradulleni. Pelkään, että ihmiset tuhoavat tämän planeetan silkkaa itsekkyyttään. Pelkään Euroopassa kiihtyvää rasismia ja ääriajattelua. Pelkään että rakastamilleni ihmisille tapahtuu jotain pahaa.

Eniten pelottaa silti oma tulevaisuus. Viidennen yliopistovuoden lähestyessä mieleen hiipii aika ajoin pelko siitä, tuleeko minusta sittenkään mitään. Teinkö oikean valinnan ryhtyessäni lukemaan germaanista filologiaa, vai olisiko minun ollut kuitenkin järkevämpää hakeutua vaikkapa sähköinsinööriksi? Mitä olen oppinut tässä ajassa? Mitä minun olisi pitänyt oppia? Millaiseen tulevaisuuteen valitsemani polku on minua kuljettamassa? Mitä siellä tulevaisuudessa tapahtuu? Entä jos minun pitää osata jotain erityistä?

Voi olla, että tämän pelon kanssa käy kuten ensiluokan uintiviikon. Loppujen lopuksi kaikki on hyvin, enkä edes muista olleeni erityisen peloissani, vaan muistelen hymyssä suin ensimmäistä valmistumisen jälkeistä työpaikkaani kuten nyt muistelen uintiviikon delfiinipotkuja. Tai voihan olla, että päätänkin opiskella lisää. Voi olla, että olen vuoden päästä samassa pisteessä kuin nyt, tuskailemassa tulevaisuuden edessä. Kuka tietää.

Kaikessa epävarmuudessani olen kuitenkin melko varma yhdestä asiasta. Juuri nyt on paras mahdollinen aika olla epävarma. Elän kutkuttavan jännittävää aikaa. Aikaa jolloin kaikki ovet ovat minulle avoinna, kunhan uskallan vain vetää ovenkahvasta. Ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni olen astumassa ulos siitä putkesta, johon meidät synnytyssairaalasta tullessa kovin hanakasti työnnetään: päiväkoti-koulu-lukio-yliopisto -liukumäen loppuosuuden päässä onkin miljoona uutta vaihtoehtoa, joita kukaan Arkadianmäellä tai missään muuallakaan ei sanele puolestani. Olen vapaa tekemään valintoja, jotka ovat pelkästään omasta rohkeudestani kiinni.

Rohkeus on juuri se, mitä pelon voittamiseen tarvitaan. Rohkeus ei tarkoita täydellisesti harkittua urasuunnitelmaa tai äkillistä kirkastumista tai ahaa-elämystä. Rohkeus on kykyä sietää epävarmuutta, puskea läpi huolimatta niistä pienistä äänistä, jotka kertovat etten ole valmis, tarpeeksi vahva, kaunis, fiksu tai filmaattinen. AIESECin yksi neljästä johtajuusominaisuudesta on ratkaisukeskeisyys. Mielestäni sana on synonyymi rohkeudelle, sillä se tarkoittaa sinnikkyyttä, pysymistä positiivisena epävarmuuden vallitessa ja riskin ottoa, kun sen aika on.

En tiedä olenko rohkea, mutta koen AIESECin auttaneen minua matkallani rohkeammaksi. AIESECin myötä olen joutunut haastaviin, kummallisiin, jopa absurdeihin tilanteisiin. Olen hakenut johtotehtäviin, kiivennyt Machu Picchulle, pitänyt puheita, kohdannut vihaisia ihmisiä, epätoivoisia ihmisiä, itseäni paljon viisaampia ja lahjakkaampia ihmisiä, opettanut kieltä ummikkona slummissa. Monenlaista olen kokenut. Ei yksi tulevaisuus niin paha voi olla.

Niin ja vielä yksi asia, joka pelottaa. Tämän kirjoituksen julkaiseminen pelottaa. Omien epävarmuuksien myöntäminen muille on pelottavaa. Mutta milläpäs ne pelot voittaisi ellei rohkaistumalla?

Blogger: Eeva

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *