Tekopyhyyttä juhlapyhänä

Juhannus. Siinä vasta suomalainen ilmiö. Kun suljen silmäni ja ajattelen keskikesän juhlaa, mieleen lipuvat samantien ainakin loputtomasti paistava aurinko, tuli, ihmiset sen ympärillä, sauna, yhdessäolo, ruoka, makkara, juoma, kalja, juhannustaiat, aattoa edeltävä viikkoja kestävä spekulointi säätilasta, joka osoittautuu melko usein koleaksi, mutta samaan hengenvetoon sen todetaan hirtehisesti ainakin ehkäisevän hukkujien määrää tänä vuonna. Oma juhannukseni on ollut tällainen niin kauan kuin jaksan muistaa, niin oli nytkin. Vaan niin oli myös kahdeksan ulkomaalaisen harjoittelijan.

Vietimme juhannusta porukalla kaupungissa, osa ensimmäistä kertaa, osa 23:tta kertaa elämässään. Toppilansaareen johtaneet tiemme olivat mitä erilaisempia: eräs oli päätynyt tänne Thaimaasta, toinen taas Jordaniasta. Nuotion liepeillä istui unkarilainen liikenneinsinööri, sen ympärillä tanssahteli turkkilainen ensimmäistä kertaa ulkomailla oleva nuori nainen, polttipa nuotiolla takalistonsa myös muuan kanadankiinalainenkin. Itse olin päätynyt tuohon nimenomaiseen niemennokkaan suoraan töistä, opiskelijan kun on tienattava kesäkuukausien vuokrarahansa myös muun kansan rynniessä mökeillensä.

Siinä istuessamme nauraen sekalaisessa seurueessamme kylki kyljessä ajopuun päällä kyhäämämme nuotion ympärillä, paikalle saapui kaksi suomalaista tyttöä. Heitä selvästi kiinnosti mitä olimme miehiämme ja naisiamme, lontoon kieltä kun puhuimme. Eräs paikallisosaston aktiiveistamme summasi meidän olevan AIESECista, näyttäen varmemmaksi vakuudeksi uutukaista paitaansa, jossa komeili puljun nimi: AIESEC in Oulu. Toinen tytöistä mainitsi tietävänsä järjestön. Niin myös toinen, mutta samaan hengenvetoon hän tokaisi, että on toki eri asia onko hän samaa mieltä sen merkityksestä. “Mun mielestä vapaaehtoistyö on niin tekopyhää.”

En välittänyt lähteä mukaan tuon ajattelemattoman kommentin aiheuttamaan kiivastahtiseen väittelyyn, sillä olen käynyt sen monta kertaa ennenkin erilaisten ihmisten kanssa. Sen sijaan pysähdyin miettimään. Miksi ihmiset ajattelevat vapaaehtoistyön olevan tekopyhää?

Vanha kunnon opiskelijan ystävä, Wikipedia, määrittelee vapaaehtoistyön seuraavasti: “Vapaaehtoistyö on yksittäisten ihmisten tai yhteisöjen hyväksi tehtyä toimintaa, josta ei saa rahallista korvausta eli palkkaa.” En löytänyt mistään kohtaa artikkelia mainintaa tekopyhyydestä, joten minun täytyi kaivautua syvemmälle Internetin ihmeelliseen maailmaan. Suomi24:ssä, kaiken tiedon Mekassa, viimein tärppäsi. Onko teillä kokemuksia vapaaehtoistyöstä -viestiketjussa kansalaiset valistavat toisiaan miksi vapaaehtoistyötä kannattaa tai ei missään nimessä kannata tehdä. Suurin osa kommenteista summaa vapaaehtoistyötä tarjoavat järjestöt riistäjiksi, jotka houkuttelevat hyväntahtoisia hölmöjä raatamaan palkatta ja vielä perivät maksun moisesta. Myötämielisimmät kommentit taas näkevät vapaaehtoistyön kuta kuinkin köyhien auttamisena kehitysmaassa, mikä auttaa näkemään ja kokemaan maailman kurjuuden. Nimimerkki kissimyyr kirjoittaa:

“Ette voi olla noin itsekkäitä! Miten täällä aina dissataan täysin jonkun idea? Kyllä Suomessa on ehkä pikkasen paremmat olot kuin monissa Afrikan maissa, jotka ovat kehitysmaita, voi jumaliste. Jos joku haluaa mennä tekemään hyvää hyvyyttään vapaaehtoistyötä tällaiseen maahan, niin miksi ihmeessä ei? On varmasti olemassa jotain huijarijärjestöjä, jotka hyväksikäyttävät ihmisiä, muttei kaikki varmasti ole tällaisia. Yksi ystäväni meni tekemään Afrikkaan vapaaehtoistyötä ja tuli takaisin pelkästään positiivisin kokemuksin (vaikkakin tietysti myös surullisin, onhan jonkun nälänhädän näkeminen pysäyttävä kokemus varmasti).”

Onko siis ihmekään jos vapaaehtoistyö tuntuu tekopyhältä? Jos vapaaehtoistyön assosioi hippien ja vanhojen rikkaiden rouvien harrastukseksi, jonka päämääränä on tehdä maailmasta parempi paikka auttamalla vähäosaisia kaivamalla heille kaivoja tai ottamalla kuvia bambumajojen edustalla pitäen kädestä kahta aliravittua afrikkalaista, on mielestäni aivan perusteltua puhua tekopyhyydestä. Ei maailmaa pelasteta ottamalla selfieitä kurjuuden keskellä.

Minulla on omakohtaista kokemusta niin kutsutusta “klassisesta” vapaaehtoistyöstä. Vietin viime kesän Perussa osallistuen Cultural Factory -nimiseen projektiin, jonka tarkoituksena on lisätä vähävaraisen kaupunginosan lasten ymmärrystä vieraista kulttuureista. Asian voi nähdä kahdella tapaa. Kyllä, valkoinen tytönheitukka  lentää kalliilla rahalla Peruun osaamatta lainkaan maan kieltä tai tuntematta sen kulttuuria, tarkoituksenaan puuhastella kuusi viikkoa paitaressujen lasten kanssa, opettaen heille englantia ja leikkien leikkejä. Toisaalta, tällä samalla tytönheitukalla on nyt toinen perhe Perussa, maassa josta hän tietää nyt paljon enemmän kuin vain kliseiset kuvat laamoista vuorenrinteillä. Tytönheitukka on edelleen yhteydessä lapsiinsa, joille, myönnettäköön, puutteellisen espanjankielentaitoni takia en varmasti opettanut paljoakaan ainakaan kielioppiin liittyen, mutta sen sijaan uskon heidän saaneen kokemuksesta irti jotain vielä arvokkaampaa: heillä on nyt ystävä vieraasta kulttuurista. Kun tiedän, millaisen vaivan Javier, 12 vuotta, joutuu näkemään yrittäessään kommunikoida kanssani olemattoman nettiyhteyden ja kielitaidon puitteissa, saa kommentti tekopyhyydestä minut surulliseksi.

Samoin katsellessani juhannuskokon ympärillä istuvia Suomeen tulleita vapaaehtoisiamme mietin tekopyhyyden olevan kaukana tilanteesta. Eivät he ketään tänne ole tulleet auttamaan tai sivistämään. Unkarilainen liikenneinsinöörimme on täällä murtaakseen omat ennakkoluulonsa, jotka häneen on istutettu jo pienestä kertomalla kuinka muslimit ovat pahoja ja laiskoja. Nyt hän järjestää Pudasjärvellä vapaa-ajantoimintaa turvapaikanhakijoille huolimatta siitä, etteivät hänen unkarilaiset ystävänsä puhu hänelle enää hänen tehtyään päätöksen lähteä moiseen projektiin. Unkarissa vastaavanlaisia projekteja ei edes ole. Uskallan väittää, ettei montakaan suomalaista kiinnosta pakolaisten tai turvapaikanhakijoiden kotouttaminen, ainakaan henkilökohtaisella tasolla. Meidän vapaaehtoisiamme kiinnostaa. Montakaan suomalaista ei kiinnosta omakohtaisesti vanhainkotien yksinäiset vanhukset. Thaimaalaista elintarvikebiologian opiskelijaamme kiinnostaa.

Vapaaehtoistyö ei suinkaan ole vain jotain ulkomailla tapahtuvaa puuhastelua. Vapaaehtoistyötä tehdään jatkuvasti kaikkialla. Oma äitini häärää leipätyönsä lisäksi pienkiinteistöyhdistyksessä, puuhaten milloin perennojenvaihtoiltaa, milloin veneretkeä seudun asukkaille. Hyvä ystäväni harrastaa partiota. Koko AIESEC Oulun väki ahertaa tunteja laskematta opiskeluidensa ohessa mahdollistaakseen vielä useampien pääsevän ulkomaille harjoitteluun. Kaikki tämä palkatta, ja vain siksi, että tämä pallo olisi pikkuisen kivempi paikka asustaa. Tekopyhää vai ei, sen saa toki jokainen itse päättää, mutta ainakin omalla kohdallani kyse on jostain paljon suuremmasta kuin oman egoni boostaamisesta tai sädekehän kiillottamisesta pääni yllä. Se, onko yhden ihmisen tekemästä vapaaehtoistyöstä hyötyä maailmalle hyötyä vai ei, on paradoksi. Ei yksi ihminen tietenkään hetkauta maailman tilannetta merkittävästi suuntaan tai toiseen. Mutta jos se yksi ihminen ei tee vapaaehtoistyötä vedoten sen tekopyhyyteen, on se yksi vähemmän niistä kaikista, jotka voisivat olla tekemässä maailmasta parempaa paikkaa. Yksi kerrallaan. Itse aion olla vastaisuudessakin yksi niistä, jotka eivät pidä moista ajattelua tekopyhänä, vaan istun mieluummin juhannuskokon ääressä toisten samanhenkisten kanssa.

Bloggaaja: Eeva

Pieni tarina pelosta mutta myös rohkeudesta

Lueskelin tässä eräänä päivänä vanhinta päiväkirjaani, jota aloitin pitämään esikoulussa. Noilta ajoilta siinä ei ole paljoakaan tekstiä; lähinnä selitän tammenterholeikistä, jota leikin kaverini Marjon kanssa. Ekaluokalle tultaessa ylös kirjoittamani asiat ovat samalla lailla pieniä, mutta samalla seitsenvuotiaalle tytölle suuria.

Eräs raapustelma puhutteli minua ylitse muiden. Kevätlukukaudella koulussamme oli uintiviikko. Tämä lähestyvä viikko on ollut pikku-Eevalle selvästi suuri ja pelottava asia, sillä siihen liittyvää spekulointia on suhteessa muihin merkintöihin paljon. Kyselen kauhuissani, mitä siellä uintiviikolla mahdetaan tehdä. “Entä jos minun pitää osata jotain erityistä?” kirjoitan. En tiedä, mistä moinen jännittäminen on voinut johtua, sillä kouluun mennessä osasin varmasti uida vähintäänkin aivan yhtä paljon kuin ensiluokkalaisilta voi odottaa, eivätkä nuo uintiviikot ole jääneet mieleeni mitenkään traumatisoivina, vaan päinvastoin hauskoina kokemuksina. Siksi yllätyin, kuinka paljon minua on voinut jännittää, tai suorastaan pelottaa tuo tuntematon, lukujärjestyksestä poikkeava uintiviikko. Luultavasti juuri se, että viikko tulisi olemaan erilainen, eikä kenelläkään ollut tietoa mitä oikeastaan odottaa, on nostanut epävarmuuden pintaan.

Luettuani tuon pienen katkelman (jonka jälkeen en muuten edes mainitse koko viikkoa vaan höpötän jo onnellisena keksimästäni näytelmästä) aloin miettiä, mikä minua nyt, 15 vuotta myöhemmin, pelottaa. Oikeastaan aika monet asiat. Pelkään korkeita paikkoja. Pelkään hiiriä. (Tiedän, typerä pelko, mutta nähdessäni sellaisen vilahtavan jossain kipuan salamana tuolille tai juoksen karkuun.) Pelkään, etten keksikään mitään itseäni oikeasti kiinnostavaa aihetta gradulleni. Pelkään, että ihmiset tuhoavat tämän planeetan silkkaa itsekkyyttään. Pelkään Euroopassa kiihtyvää rasismia ja ääriajattelua. Pelkään että rakastamilleni ihmisille tapahtuu jotain pahaa.

Eniten pelottaa silti oma tulevaisuus. Viidennen yliopistovuoden lähestyessä mieleen hiipii aika ajoin pelko siitä, tuleeko minusta sittenkään mitään. Teinkö oikean valinnan ryhtyessäni lukemaan germaanista filologiaa, vai olisiko minun ollut kuitenkin järkevämpää hakeutua vaikkapa sähköinsinööriksi? Mitä olen oppinut tässä ajassa? Mitä minun olisi pitänyt oppia? Millaiseen tulevaisuuteen valitsemani polku on minua kuljettamassa? Mitä siellä tulevaisuudessa tapahtuu? Entä jos minun pitää osata jotain erityistä?

Voi olla, että tämän pelon kanssa käy kuten ensiluokan uintiviikon. Loppujen lopuksi kaikki on hyvin, enkä edes muista olleeni erityisen peloissani, vaan muistelen hymyssä suin ensimmäistä valmistumisen jälkeistä työpaikkaani kuten nyt muistelen uintiviikon delfiinipotkuja. Tai voihan olla, että päätänkin opiskella lisää. Voi olla, että olen vuoden päästä samassa pisteessä kuin nyt, tuskailemassa tulevaisuuden edessä. Kuka tietää.

Kaikessa epävarmuudessani olen kuitenkin melko varma yhdestä asiasta. Juuri nyt on paras mahdollinen aika olla epävarma. Elän kutkuttavan jännittävää aikaa. Aikaa jolloin kaikki ovet ovat minulle avoinna, kunhan uskallan vain vetää ovenkahvasta. Ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni olen astumassa ulos siitä putkesta, johon meidät synnytyssairaalasta tullessa kovin hanakasti työnnetään: päiväkoti-koulu-lukio-yliopisto -liukumäen loppuosuuden päässä onkin miljoona uutta vaihtoehtoa, joita kukaan Arkadianmäellä tai missään muuallakaan ei sanele puolestani. Olen vapaa tekemään valintoja, jotka ovat pelkästään omasta rohkeudestani kiinni.

Rohkeus on juuri se, mitä pelon voittamiseen tarvitaan. Rohkeus ei tarkoita täydellisesti harkittua urasuunnitelmaa tai äkillistä kirkastumista tai ahaa-elämystä. Rohkeus on kykyä sietää epävarmuutta, puskea läpi huolimatta niistä pienistä äänistä, jotka kertovat etten ole valmis, tarpeeksi vahva, kaunis, fiksu tai filmaattinen. AIESECin yksi neljästä johtajuusominaisuudesta on ratkaisukeskeisyys. Mielestäni sana on synonyymi rohkeudelle, sillä se tarkoittaa sinnikkyyttä, pysymistä positiivisena epävarmuuden vallitessa ja riskin ottoa, kun sen aika on.

En tiedä olenko rohkea, mutta koen AIESECin auttaneen minua matkallani rohkeammaksi. AIESECin myötä olen joutunut haastaviin, kummallisiin, jopa absurdeihin tilanteisiin. Olen hakenut johtotehtäviin, kiivennyt Machu Picchulle, pitänyt puheita, kohdannut vihaisia ihmisiä, epätoivoisia ihmisiä, itseäni paljon viisaampia ja lahjakkaampia ihmisiä, opettanut kieltä ummikkona slummissa. Monenlaista olen kokenut. Ei yksi tulevaisuus niin paha voi olla.

Niin ja vielä yksi asia, joka pelottaa. Tämän kirjoituksen julkaiseminen pelottaa. Omien epävarmuuksien myöntäminen muille on pelottavaa. Mutta milläpäs ne pelot voittaisi ellei rohkaistumalla?

Blogger: Eeva

Viikko ennen lähtöä

“Ilma tulee olemaan hieman kylmä iltaisin, joten takin pakkaaminen varmuuden vuoksi kannattaa.”

Kaikki on suhteellista. Niin on myös tämän ”kuuman”, kesän ensimmäisen lyhyemmissä lahkeissa juhlistetun päivän vaihtuminen viikossa vähintään kymmentä astetta korkeampaan Tunisian lämpöön. Mukaan pakattava vaatetus ei ole ollut ainoa mieltä askarruttava asia.

Viikon päästä rikotaan rajoja. Euroopan ulkopuolelle matkustaminen on ollut haaveenani jo pitkään, ja nyt tämä henkilökohtaisen kartan laajentaminen on lähempänä kuin koskaan. Tunisia ei maana ole kenties se yleisin aloituskohde, mutta nimenomaan tämä ainutlaatuisempi vaihtoehto teki minuun vaikutuksen. En voisi olla iloisempi kutsuessani tuota unelmaa pian todellisuudeksi.

Jo ennen kuin tiesin AIESEC-projektiin lähdöstäni, olin varma, etten voisi viettää vuotta saman maan rajojen sisällä. Tämä mahdollisuus oli yksi monista, mutta valikoitui juuri haluamakseni tavaksi viettää kesäni. Nyt kun kalenterissa on taas selkeä takaraja Suomelle, pienistä vaikeasti pakattavista asioista osaa taas nauttia uudella tavalla; metsässä kävely, sateenraikkaan ilman hengittäminen, kesäyön valolla mielen täyttäminen ja hiljaisuuden hengittäminen ovat kultaa. Ruisleivän saa helpommin reppuun, suklaa todennäköisesti sulaa, ja henkilökohtaisen tilansa voi yrittää kantaa mukanaan pohjoismaisella innokkuudella.

Matkustaminen ja sen mukanaan tuomat paikat, ihmiset ja kokemukset ovat joitain, josta todella nautin, eikä tämä tule olemaan ensimmäinen kerta niiden parissa. Ensimmäistä kertaa kuitenkin olen matkalla maahan, jonka kielestä minulla ei muun muassa ole mitään tietoa. Miltä tuntuu katsella kylttejä, joista ei erota edes sanojen rajoja? Voi olla, että lukutaidottomuus kohtaa vuosien jälkeen.

Euroopan rajojen ylittäminen tarkoittaa muutakin kuin passin käytön aloittamista todella. Uskon, että kulttuurin eroavaisuuden tulee todella huomaamaan. On vaikea sanoa, millä tavalla, sillä todellista kulttuurishokkia en usko oikeastaan ennen kokeneeni. Afrikkaan, ja etenkin Pohjois-Afrikkaan, liittyy omat stereotypiansa, kuten muihin maanosiin yleensäkin. Nämä ajatukset voivat mahdollisesti olla pohjalla maavalintaani liittyville kysymyksille, joita olen saanut kuulla. Stereotypioillakin usein on taustansa, ja mielenkiinnolla odotan mahdollisuutta olla niistä parin kuukauden jälkeen hieman paremmin perillä Tunisian suhteen.

Pyöräily niin aurinkoisessa ja eloisassa kotikaupungissa tänään oli omiaan virittämään kesätunnelmaa. Siinä hetkessä on vaikea kuvitella noiden iloisten ihmisten katseita parempaa. Ainakin päivän verran ulkona ei edes kaivannut takkia! Tulevaa matkaa varten aion sen kuitenkin pakata – ihan vain varalta.

Haluatko sinäkin ylittää omat rajasi? Aloita oma matkasi täältä!

Bloggaaja: Jenni

Mietteet ennen Indonesiaan lähtöä

Olen Minni, ja sain juuri fuksivuoteni päätökseen Oulun yliopistossa. Viime syksystä lähtien olen lisäksi ollut aktiivisena jäsenenä AIESEC-järjestössä, ja kun minulle tarjoutui tänä kesänä tilaisuus lähteä vapaaehtoistyöprojektiin juurikin samaisen organisaation kautta, päätin ottaa rohkean askeleen ja hakea.

Hakuprosessi itsessään oli erittäin yksinkertainen – lähetin hakemuksia useisiin eri kohdemaihin ja sieltä minuun otettiin nopeasti yhteyttä ja tarvittavat haastattelut saatiin järjestettyä. Vaikka monet hakemistani projekteista olivatkin mielenkiintoisia, yksi niistä kuitenkin vei voiton. Omassa projektissani Indonesian Makassar-kaupungin ympäristössä tulemme pääpiirteissään jo valmiiksi kulttuurisesti rikkaan tiimimme kesken vierailemaan ja työskentelemään neljän eri Etelä-Sulawesin saaren paikallisen heimon kanssa, ja tavoitteenamme on paikallisten omistamien, pienten ja keskisuurten yritysten taloudellista potentiaalia arvioimalla luoda yhteistyössä heidän kanssaan juuri heille sopiva liiketoimintasuunnitelma.

Itse projektihan on vasta edessäpäin, mutta lähtö on melkein nurkan takana. Tuntemukset ennen reissuun lähtöä ovat ristiriitaiset – toisaalta voin huomata olevani eniten täpinöissäni mitä varmaankin koskaan olen ennen ulkomaan matkaa ollut, mutta koska kyseessä ei tällä kertaa ole ihan tavallinen turistireissu, olen toisaalta myös hieman kauhuissani. Jo haastattelussa odotukset asetettiin minulle realistisiksi – minulta tiedusteltiin, tulenko olemaan sinut sen kanssa, ettei paikalliseen infrastruktuuriin kuulu juokseva vesi, ja että suihkut tulee ottaa ”ämpäritekniikalla”. Tietysti ensi alkuun minussa eurooppalaisena näinkin itsestään selvältä tuntuva asia herätti huolestuneisuuden – tulenko tottumaan paikallisiin käytänteisiin ja olenko valmis luopumaan etuoikeutetun asemastani kuudeksi viikoksi? Kuitenkin myöhemmin asiaa pohdittuani ja kaikenlaiset kauhuskenaariot läpikäytyäni päädyin ajatukseen, että juurikin tämä yhtenä osana tulee varmastikin tekemään omasta kokemuksestani ikimuistoisen ja tulee takuulla avartamaan omia käsityksiäni muun muassa siitä, miten muualla maailmassa päivittäin eletään.

Päällimmäisenä ajatuksena mielessäni on kaikesta huolimatta äärimmäinen innostuneisuus. Rakastan matkustamista yli kaiken yhdeksi osaksi sen maailmankatsomusta avartavan luonteen takia, ja nautin siitä, kun pääsen ihastelemaan kuvankauniita paikkoja, joissa en ole aikaisemmin käynyt. Minulla on kuitenkin tunne siitä, että tästä kokemuksesta on tulossa radikaalisti erilainen kuin aikaisemmista matkoistani – ei yksinomaan sen aavistuksen takia, että tästä on tulossa tähän saakka elämäni luultavasti suurin seikkailu, vaan myös sen antaman konkreettisen panoksen myötä tehdä tästä maailmasta pikkuhiljaa parempi paikka.

Löydä oma projektisi Indonesiasta täältä.

Bloggaaja: Minni

Määrittääkö kohtalosi sinut, vai sinä kohtalosi?

Miksi on niin helppoa ajautua siihen oravanpyörään, johon yhteiskunta niin kovasti painostaa? Pitääkö meidän tyytyä turvallisimman tuntuiseen vaihtoehtoon, vaikka se ei oikeastaan olisikaan se kaikkein miellyttävin? Näiden kysymysten kanssa olen kamppaillut jo monta vuotta. Olen aina pitänyt arvossa itsenäisyyttä, johon sisältyi tarve oppia myös mekaanisia taitoja. Yläasteen jälkeen päätin hakea ammattikouluun opiskelemaan automaatiotekniikkaa. Ammattikoulusta valmistuessani mielessäni käväisi, että tahtoisin oikeastaan olla enemmän tekemisissä ihmisten kanssa.

Ensimmäiset korkeakouluhakutoiveeni olivat restonomin koulutus ja metsätalousinsinööri. En kuitenkaan koskaan saanut pääsykoekirjeitä ajoissa, joten valintakokeet menivät minulta sivu suun. Päädyin automaatioinsinöörin pääsykokeisiin, jonka olin laittanut kolmanneksi vaihtoehdoksi vain, koska se tuntui tavallaan pakolliselta vaihtoehdolta ottaen huomioon pohjakoulutukseni. Ajatuskin välivuodesta oli mahdoton, koska loin itselleni paineet olla yhteiskuntakelpoinen, ja velvollisuudekseni koin joko opiskelun tai työnteon.

Ammattikorkeakoulun jälkeen halusin vielä jatkaa opintojani, koska minusta ei tuntunut, että olin vielä löytänyt etsimääni. Niinpä koin taas luonnolliseksi vaihtoehdoksi jatkaa samalla linjalla, jota olin niin itsepäisesti opiskellut siihenkin asti, jo seitsemän vuoden ajan. Ensimmäisenä maisterivuotenani tutustuin AIESEC-organisaatioon. Kerhojen tutustumispäivänä liityinkin kaikkiin mahdollisiin kerhoihin, joihin vain oli mahdollista liittyä.

AIESEC oli kuitenkin se ainoa, minkä toimintaan päätin panostaa. Puolessa vuodessa olen oppinut tuntemaan itseäni enemmän, kuin tuntuu että koko siihen astisen elämäni aikana. On uskomatonta, kuinka oikeanlainen ilmapiiri, ja itsetutkiskelu avaavat erilaisia mahdollisuuksia. AIESECin tarjoamien mahdollisuuksien kautta olen alkanut hahmottaa elämäni polkua, joka pitkästä aikaa tuntuu juuri oikealta seurata.

Pidän myös työstäni sähköasentajana, mutta lähinnä työpaikallani olevien ihmisten vuoksi. En kuitenkaan voi tässä työssä olla avuksi niille, joille minulla on mitä tarjota. AIESECin kautta olen oppinut ymmärtämään itselleni tärkeimpiä arvoja, joiden kautta haluan elää elämääni. Vastuullisuus vähempiosaisista, on yksi niistä.

Miksi en tavoittelisi uraa, jonkalaisiin aktiviteetteihin vapaa-aikani kulutan joka tapauksessa? Heti Tampereelle muutettuani, aloin etsiä vapaaehtoistyömahdollisuuksia netistä. Työskentelinkin mm. äänilehtien nauhoittajana kuulovammaisille, turvapaikanhakijoiden aktivointitiimissä, sekä vähäosaisten muuttoapuringissä. Toimin myös kuukausilahjoittajana useammalle eri hyväntekeväisyysorganisaatiolle, vaikka en tiedäkään oikeasti, onko siinä mitään järkeä. Koen vain suurta vetoa tällaisia toimijoita kohtaan.

Suurin kysymys, joka on estänyt minua tekemästä ns. täyskäännöstä urasuunnitelmiini, on jo ”tuhlattu aika”, sosiaaliset paineet, sekä pelko siitä, että mitä jos en olekaan hyvä ihmisten kanssa, vaikka itse pitäisinkin siitä? Entä jos en työllisty haluamalleni alalle? Tarvitseeko tällaista kysymystä tosiaan kysyä ääneen. Jos minulla on mahdollisuus työllistyä alalle, jota pidän keskinkertaisen kiinnostavana, minkälaiset mahdollisuudet tarjoaisi suuntaus, johon minulla on todellista intohimoa? Johon olisin valmis panostamaan 110%sesti 74% sijaan?

Nyt minulla on suunnitteilla hakea ihmisläheisempään koulutukseen, ja päättää diplomi-insinöörin uraan johtavat opinnot. Koska olen kiinnostunut kansainvälistymisestä, aion hyödyntää myös AIESECin tarjoamia vapaaehtoistyömahdollisuuksia urasuunnittelussani. Tavoitteeni onkin mennä vapaaehtoisprojektiin joko lasten, nuorten tai aikuisten pariin marraskuussa, jolloin saan parempaa kuvaa siitä, mikä suuntautuminen olisi minulle oikea. Myös opintoihin liittyvät käytännön harjoittelujaksot olen ajatellut suorittaa mahdollisuuksien mukaan ulkomailla.

En usko, että voisin elää täydessä mielenrauhassa, jollen edes yritä löytää intohimoani. Vastaus kysymykseen, entä jos en olekaan hyvä siinä, on yksinkertainen. Otan valtuudet lainata voimasanaa, jonka kuulin AIESEC-konferenssissa.

On mahdollista, että en ole hyvä ihmisläheisessä työssä, vielä.

Haluatko sinäkin kokeilla uravaihtoa? Katso kuuden viikon mittaiset projektivaihtoehdot täältä.

Bloggaaja: Tinja

Joku, missä olet?

Oletteko kuulleet Jokusta? Hän on kuulkaas ihmeellinen henkilö. Ote taannoisesta puhelinkeskustelusta:

“Juu, kyllä mulla on nyt sen verran kiireinen elämäntilanne, ettei juuri nyt ehkä onnistu tuo isäntäperheeksi ryhtyminen tällä kertaa. Mutta kyllä Joku varmasti alkaa kuitenkin majoittamaan.”

Suurenmoista! Jos johonkuhun tässä maailmassa voi vielä luottaa, niin Jokuun.

Joku ei ainoastaan majoita tulevia harjoittelijoita, ehei, Joku tekee paljon muutakin. Joku on kuulemma myös äärimmäisen innokas auttamaan, kierrättämään ja poimimaan roskia maasta. Joku pysähtyy auttamaan moottoritien reunaan jäänyttä hätävilkuttajaa. Joku luovuttaa verta. Joku tietää. Joku osaa. Joku hoitaa.

Joku on eittämättä hieno tyyppi, mutta toisinaan minun käy häntä sääliksi. Hän tuntuu olevan kovin kiireinen joutuessaan tekemään asioita, joita ihmiset eivät “kiireisen elämäntilanteensa” vuoksi juuri nyt ehdi tekemään. Jokulle delegoidaan – luultavasti häneltä lainkaan kysymättä – lukemattomia asioita, jotka olisivat periaatteessa oikein, mutta niin ärsyttävän vaivalloisia ja mukavia arkirutiinejamme rikkovia, että on parempi antaa ne vain hänen hoidettavakseen.

Juuri tähän perustuu Jokun suuri suosio. Emme me oikeasti ole niin kiireisiä kuin tahdomme itsellemme (ja muille) väittää. Oikeasti tottelemme vain sokeasti aivojamme, jotka rakastavat rutiineita. Emme ulkoista hampaiden pesua Jokulle, koska kouraamme on lapsesta saakka tyrkätty hammasharja aamuin illoin ja aivomme ovat tottuneet hyväksymään tuon kaksiminuuttisen osaksi päivttäistä toimintaamme. Sen sijaan tienposkessa seisoskeleva avuntarvitsija on aivojen mielestä parempi jättää Jokulle, sillä pysähtyminen ja aivan uudenlaisen tilanteen kohtaaminen on niiden mielestä epämiellyttävää. Tokikaan asian myöntäminen itselleen ei ole helppoa, sillä aivot ovat myös mestareita keksimään kaikenkarvaisia selityksiä ja tekosyitä sille, miksi juuri nyt ei ole hyvä hetki rikkoa mukavuutta: on vähän kiire ja huomenna olisi pyykkivuorokin.

Vaikka aivomme rutiineja rakastavatkin, on suuri karhunpalvelus totella niitä liiaksi. Itse asiassa altistuminen uusille asioille on juuri sitä, mitä aivot tarvitsevat. Uusien tilanteiden kohtaaminen stimuloi aivoja kehittämään uusia yhteyksiä aivosolujen välille, mikä on oleellista aivojen terveyden kannalta.

Nyt aion paljastaa jotain. Jokua ei ole. Shokki. On vain sinä, minä ja muutama muu.

Jokainen meistä voi itse päättää olla Joku. Jokuksi ei tulla, se olisi liian helppoa tässä hassun monimutkikkaassa maailmassa. Jokuna oleminen vaatii päätöksen. Näitä päätöksiä joudumme tekemään aina uudelleen ja uudelleen, joudumme haastamaan mukavuuteen tottuneet pikku aivomme. Jokuna oleminen vaatii rohkeutta myöntää itselleen, ettei osaa, tai että pelottaa. Jokuna oleminen on vaikeaa. Mutta voi sitä tunnetta ku onkin Joku eikä vain joku!

Jos sinä koet olevasi se kovin kaivattu Joku, niin sinulla on mahdollisuus alkaa isäntäperheeksi täällä.

Bloggaaja: Eeva

Valmistautuminen lähtöön

En ollut kovin todennäköinen ulkomaille muuttajia. On ihmisiä, jotka jo nuorena tietävät haluavansa matkustella ja asua eri puolilla maailmaa. Minä en ollut yksi heistä, viihdyin kotikaupungissani ja vaikka maailma olikin minusta kiehtova, en uskonut muuttavani ulkomaille ainakaan lähiaikoina.

Kun en päässyt unelmieni opiskelupaikkaan Suomessa, päätin kuitenkin hakea ulkomaille opiskelemaan kyseistä alaa.

Oikeastaan harkitsin ulkomaille hakemista heti lukion jälkeen, mutta ajatus pelotti sen verran, että vasta kaksi kevättä myöhemmin uskalsin oikeasti lähettää hakemukseni Via yliopistoon Tanskaan.

Ajatuksenani oli, että katsotaan miten käy ja päätän sitten lähdenkö. Alkukesästä sain tietää, että olin saanut opiskelupaikan, mutta en silloinkaan tehnyt varsinaista päästöstä lähtemisestä. Kuukausi myöhemmin olin kuitenkin allekirjoittanut vuokrasopimuksen. Kuinka valmistautua lähtöön, joka tavallaan tulee aivan yhtäkkiä vastaan, mutta tavallaan on pitkän harkinnan tulos?

Ota selvää kohteestasi

Jo ennen hakemista yliopistooni otin selvää opintojen sisällöstä, kaupungista ja luin muiden kyseissä koulussa opiskelevien blogeja. Muiden kokemuksista lukeminen auttaa siinäkin, että saa tietää millaisia ongelma saattaa kohdata ja voi olla valmistautunut niihin.

Tutki kulttuuria ja opettele kieltä

Luin sattumalta lähtöäni edeltävänä syksynä pohjoismaista kulttuuria käsittelevän kirjan, joten olin hyvin valmistautunut Suomen ja Tanskan (pieniin) kulttuurieroihin. Varsinaista kulttuurishokkia en missään kohtaa kokenut. Kulttuuriin perehtyminen ennen lähtöä kannattaa varmasti varsinkin, jos on lähdössä kauemmas.

Paikallista kieltä ei tarvitse osata sujuvasti ennen lähtöä, mutta joitakin perusfraaseja kannatta opetella. Itse latasin kännykkäsovelluksen, jolla pystyi tekemään lyhyitä harjoituksia, ja se todellakin auttoi saamaan käsityksen kielestä.

Selvitä käytännön asiat

Muutto on aina enemmän tai vähemmän stressaava joten mieltä helpottaa huomattavasti tieto siitä, että tiedät mitä olet tekemässä. Kannattaakin ottaa selvää käytännön asioista kuten paikallisen puhelinliittymän hankkimisesta, muuttoilmoituksesta ja tarvitaanko rekisteröintiä jne. Itse tein listan kaikista näistä asioista mitä minun piti tehdä. Lisäksi tein myös listan kaikesta mitä haluan pakata mukaan, ja toisen kaikesta mitä minun pitää paikan päällä hankkia. Alun muuttokaaos helpotti rasti rastilta listoillani.

Muista läheiset

Lähtemisessä vaikeinta on ehkä ystävien ja perheen hyvästeleminen. Itseäni helpotti kuitenkin ajatus siitä, että palaan muutaman kuukauden jälkeen vierailemaan. Minua pelotti myös ajatus ystävien menettämisestä, mutta tajusin, että välillä yhteys vanhoihin kavereihin katoaa vaikka asuisi samassa maassakin. Vanhat kaverit tuskin katoavat minnekään, vaikka olisinkin pari vuotta ulkomailla. Lisäksi välimatka on opettanut minua arvostamaan ystävyyssuhteita yhä enemmän. Tulee todella kiitollinen ja onnekas olo kun ihmiset oikeasti välittävät, ja voi olla heidän kanssaan aivan kuten oltaisiin nähty eilen.

Ennen lähtöä vietinkin mahdollisimman paljon aikaa läheisteni kanssa ja muuttoa edeltävät viikot muistuvatkin mieleen mukavina yhdessä vietettyinä hetkinä.

Muistuta itseäsi lähtemisen syistä

Kun läheisten hyvästeleminen tai loputtoman paperi- ja hakemusviidakon selvittäminen saa sinua epäilemään päätöstäsi. Kannatta muistaa miksi on lähtemässä. Sinulla on aivan varmasti mahtavia seikkailuja edessäsi. Ennen muuttoani epäilin päätöstäni muutamaan otteeseen. Lähdin sillä ajatuksella, että jos en viihdy palaan. Arvelin, että ellen jouluun mennessä halua muuttaa takaisin, tulen viemään koulutukseni loppuun. Oikeastaan osasin jo parin viikon jälkeen arvata, että tulen jäämään. En ole kertakaan katunut päätöstäni.

Muista nauttia

Monen vuoden ajan en oikein pitänyt muutoksesta. Muutto Tanskaan oli minulle kuitenkin hyppy tuntemattomaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna tunne ennen lähtöä oli melko mahtava! En yhtään tiennyt mitä minua odotti. en tiennyt miltä kaupunkini näyttäisi, en tiennyt millaisiin ihmisiin tutustuisin, en tiennyt miltä arkeni näyttäsi, enkä tiennyt miten minä suhtaituisin kaikkeen uuteen.  Oli vapauttavaa tietää mihin olin menossa, mutta en tiennyt yhtään mitä seikkaluja se toisi eteeni.

Muista siis nauttia ainutlaatuisesta ajasta myös ennen lähtöä; vapauden ja uuden tuntemattoman seikkailun odotuksesta!

 Bloggaaja: Stina Henriksson 21 v. Muotisuunnittelun opiskelija, Via Univesity college & markkinointivastaava Trendhim.fi, Tanska

Iraniin? Joo, ei kiitos.

Iran ei luultavasti ole ensimmäinen kohde joka tulee ulkomaille lähtöä suunnittelevan mieleen. Tästä hyvin tietoisena päätin kuitenkin suunnata AIESEC-vaihtoon Tehraniin kuudeksi viikoksi, tavoitteena kokea jotain uutta ja erilaista, kärsiä kunnon kulttuurishokki ja murtaa sekä omat että kotijoukkojen ennakkoluulot. Luin toki etukäteen kuinka Iranin turismi on tasaisessa kasvussa, kuinka ihmiset ovat valtavan ystävällisiä, ja matkailija on taatusti turvassa kun vaan muistaa noudattaa paikallisia pukeutumis- ja käyttäytymissääntöjä.

Tästä huolimatta (vaikka itsepäisenä harvalle tätä myönsin) olin hieman hermostunut kun koneeni laskeutui Tehraniin ja oli aika vetää huivi hiusten peitoksi ja astua uuteen maahan. Median luoma yhteenniputettu kuva sotaisasta ja epävakaasta Lähi-idästä kummitteli takaraivossa.

Kuukauden nyt Iranissa oleskelleena ja jotain maasta ja kulttuurista oppineena (ja sen odotetun kulttuurishokin kärsineenä) voin vahvistaa kolme asiaa.

1. Vieraanvaraisuus

Perhe on iranilasten elämän keskiössä, ja vieraana olet kuin perheen kunniajäsen. Olen majoittunut projektin aikana monessa eri perheessä ja tuntenut itseäni taukoamatta tervetulleeksi. Vieraan viihtyminen ja hyvinvointi on isännöijälle kunnia-asia. Ulkomaalaisena olet kuin jokaisen iranilaisen vieras, ja satunnainen ystävällisyys ilahduttaa ja yllättää arjessa usein. Itse olen ottanut opikseni ja vannonut kohtelevani seuraavia vieraitani Iranin tapaan!

2. Monimuotoisuus

Suurin osa iranilaisista on farsia puhuvia persialaisia. Vähemmistöinä ovat mm. arabit ja kurdit. Joka provinssista löytyy omat perinteiset vaatteet, ruoat ja murteet. Maisemat vaihtelevat lumihuippuisista vuorista, karusta erämaasta ja merenrannoista aavikkoon ja urbaaniin rakennussokkeloon. Kaikkea en kuuden viikon aikana todellakaan ehdi nähdä ja kokea, joten seuraava vierailu on jo suunnittelun alla. Majapaikkoja seuraavallekin kerralle on varalla jo useita, tietenkin.

3. Erilaisuus

Itse asiassa paikallisille jutellessa yhteistä löytyy yllättävänkin paljon: nuoriso katsoo samoja tv-sarjoja kuin mekin, ja päiväkotilasten reppuja koristavat Angry Birds and Frozen. Moni asia Iranissa on kuitenkin suomalaiselle uusi, outo tai jopa vaivaannuttava. Oli kyse sitten (yllättävän mukavasta) tavasta ruokailla lattialla istuen, tai islamilaisen tasavallan paikoin tiukoistakin sukupuoliin liittyvistä säännöistä, ihmettelyn aiheet ovat lukuisat. Erilaisuudesta saa eniten irti kun ihmettelee ääneen, eli kysyy paikallisilta miksi ja miten ja mitä. Olen laittanut paljon tietoista aikaa ja energiaa ymmärtämiseen. Olen yrittänyt ymmärtää paikallisia tapoja ja ajatuksia, ja samalla jakanut omaa maailmankuvaani. Kaikkea en ole toistaiseksi ymmärtänyt, mutta kuukausi on lyhyt aika ja prosessi jatkuu varmasti vielä kotonakin.

Näiden kolmen asian lisäksi Iran on maistuvaa ja täyttävää ruokaa, loputtomia tarjoiltuja teekupillisia, värien ja kuvioiden voittokulkua, suurkaupunkien ja basaarien ihmisvilinää ja maaseudun idyllisyyttä, vihreänä, punaisena ja valkoisena hulmuavia lippurivejä ja monituhatvuotisen, monivaiheisen historiansa muovaamana loputtoman kiehtova. Ja joko mainitsin että Iranissa rakastetaan vieraita?

Turvallisuutensa puolesta ei muuten ole tarvinnut pelätä kertaakaan. Paitsi liikenteessä, mutta siihenkin tottuu, ja tietä ylittäessä paikallinen ystävä ottaa aina käsivarresta kiinni ja opastaa kaahailevien autojen halki.

Iran ei ole se  kaikista helpoin maa matkustaa, mutta ei se taatusti myöskään ole yhtään niin hankala kuin olettaisi. AIESEC-projekti erinomainen tapa päästä tutustumaan maahan: Valmiin verkoston turvin pääset osaksi aitojen perheiden arkea, haastat itseäsi projektin muodossa, ja tapaat monia erilaisia ihmisiä, joiden erilaisten näkökulmien kautta saat rakentaa oman käsityksesi Iranista.

Minun käsitykseni mukaan Iran on hieno ja oleellinen matkakohde. Jos et usko niin tule katsomaan itse.

Bloggaaja: Eeva

Kuinka projektimme vaikuttavat yhteiskuntaamme?

Ryhmä yläasteikäisiä vertailee kouluoloja kiinalaisen vapaaehtoisen kanssa. Silmät laajenevat, kun selviää, kuinka vähän aasialaiseen opiskeluelämään todella mahtuu vapaa-aikaa. Brasilialainen vapaaehtoinen saa kaikessa aurinkoisuudessaan vanhukset suostumaan valokuvattaviksi tuloksena vuosikalenteri täynnä iloisia kasvoja. Kotitaloustunnin pojat innostuvat kansainvälisistä kokkailuista niin, että opettaja saa ihmetellä harvinaisen keskittynyttä käyttäytymistä. Kielitaitoaan epäilevät oppilaat saavat onnistumisen kokemuksia heidän keskellensä saapunutta saksalaista haastatellessaan.

Edellä mainitut väläykset ovat palasia itsensä haastamisen tarinoista. Tarinoista, joiden ansiosta muun muassa yhä useammilla mailla on tutut kasvot uutisia lukevan yhdeksäsluokkalaisen mielessä. Toisesta kulttuurista saunan, revontulien ja yöttömän yön maahan saapuneet vapaaehtoiset saavat vastuun kantaa projektinsa suunnittelusta käytäntöön. Tehtävä ei ole helppo eikä ongelmitta selvitä, mikä on oikeastaan puoli projektia. Mikään ei ole valmista syntyessään, joten jostain on aina lähdettävä liikkeelle. Itsemme omien kykyjemme rajamaille asettamalla kohtaamme usein ne suurimmat ja pelottavimmat vastoinkäymiset. Miksi kukaan lähtisi omasta tahdostaan kohti tuollaista mustaa tuntematonta?

Vapaaehtoisia Oulun alueella koordinoidessani saan itse omassa roolissani olla aitiopaikalta seuraamassa heidän kehitystään erisuuruisten vaikeuksien kautta voittoon, oman itsensä paremmiksi versioiksi. Kaikki persoonat ja tarinat ovat erilaisia. Jokaisella tarinalla on oma päähaasteensa. Yhtymäkohta näiden kaikkien erilaisuuksien keskellä on onnistuminen haasteiden jälkeen, tarinoiden kohokohta. Siinä missä henkilökohtaisen haasteen selättäminen tuo voittajafiiliksen, saman tunteen näkeminen toisessa on jollain tapaa vielä kauniimpaa. Se alun haparointi, joka muuttuu loisteeksi silmissä yllättävienkin ratkaisujen löydyttyä sekä suunnitelmiin että haasteisiin. Ne lukemattomat hymyn huulille tuovat tarinat, joita matkan varrella on mukaan kertynyt. Ne ovat asioita, joiden takia haluaa tarjota kaiken tukensa myös sinne johtavan tien varrella. Niiden takia myös jokaisella lähtemisellä ja lähtijällä on tarkoituksensa.

Johtajuusominaisuuksien kehittäminen, AIESECin ydinajatus, onnistuu vain haastavien olosuhteiden kautta.

Ongelmanratkaisukeskeisyys, itsensä tunteminen, maailmankansalaisuus sekä kyky kertoa muille ajatuksistaan tuo loiste silmissään ja saada innokkuus tarttumaan, toimivat ominaisuuksien osa-alueina. Sen lisäksi, että tarjoamme vapaaehtoisille tähän kehitykseen mahdollisuuden, otamme haasteita vastaan myös itse. Jokaisen tarinan kautta tavoitettu parempaa maailmaa kohti pyrkivä silmäkulman loiste on saavutus. Ja jokainen päivä on mahdollisuus uuden tarinan alulle.

Jos sinä haluat kokea vastaavanlaisen kokemuksen ulkomailla, klikkaa tästä!

Bloggaaja: Jenni

Mitä tehdä välivuotena?

Välivuosi ennen yliopistoon lähtemistä tai opintojen aikana on yhä kasvava trendi niin Suomessa kuin maailmallakin. Jopa Yhdysvaltojen entisen presidentin tytär Malia Obama pitää välivuoden ennen Harvardiin lähtemistä! Välivuoden takana on halu hengähtää kirjotusten ja päättökokeiden ja korkeakoulujen päättökokeiden välissä, mutta myös halu löytää itsensä ja seikkailla enne koulun penkkiin palaamista. Kysymys kuitenkin kuuluu: mitä pitäisi tehdä välivuotena?

Välivuosia on yhtä monta kuin välivuoden pitäjää ja jokaisella on erilaiset tavoitteet välivuodelle. Eräät lähtevät töihin koko vuodeksi ja säästävät rahaa joko pankkiin tai reissuun, toiset lukevat koko vuoden pääsykokeisiin ja toiset lähtevät mahdollisimman kauas kotoa vapaaehtoistöihin tai au pairiksi. Kaikkia näitä yhdistää kuitenkin halu tehdä asioita, joita yleensä lykkää. Tässä neljä asiaa, joita kannattaa tehdä välivuotena, sillä jos ei sillon, niin niitä ei tule tehtyä koskaan!

Löydä itsesi

Välivuosi on oiva aika itsetutkiskelulle. Avarra maailmankuvaasi matkustamalla, lukemalla, keskustelemalla ja kuuntelemalla ja samalla kehität itseäsi ja löydät arvosi ja intohimosi. Löytämällä kiinnostuksesi kohteet ja aidot intohimosi, voit myös saada uusia ideoita tulevaisuuden polustasi. Pidä kuitenkin mielessä se, että itsensä tunteminen on koko elämän pituinen tutkimusretki, joka ei lopu koskaan.

Opi uusi taito

Oletko aina halunnut perehtyä Photoshopin tai koodaamisen maailmaan? Oletko aina haaveillut uuden soittimen, kuten pianon tai kitaran, aloittamisesta? Nyt on aika osallistua työväenopiston tai avoimen yliopiston kurssille. Netistä löytyy myös tuhansia MOOC (Massive Online Open Course) -kursseja tuhansista eri yliopistoista ympäri maailmaa, joihin voi osallistua ilmaiseksi. Uusi taito kannattaa myös mainita ansioluettelossa auttaakseen työllistymismahdollisuuksia.

Auta muita

Kun ihmisiltä kysytään, mitä he haluaisivat tehdä enemmän, jos heillä olisi aikaa, niin useat sanovat haluavansa antaa enemmän aikaa muiden auttamiselle. Välivuotena tämä on mahdollista! Vapaaehtoistyöllä on monta kasvoa; voit osallistua paikalliseen läksykerhoon, vierailla viikonloppuisin vanhustenkodissa tai sairaalassa, auttaa nenäpäivillä tai ruokakeräyksillä tai lähteä ulkomaille osallistumaan kehitysapuun.

Kohenna kielitaitoa

Kielitaito on tämänpäiväisessä globaalissa maailmassa yhä arvostetumpi taito työelämässä. Välivuosi on hyvä aika kohentaa kielitaitoa matkustamalla tai lähtemällä työharjoitteluun tai vapaaehtoiseksi ulkomaille. Paras tapa oppia uusi kieli on upottautumalla täydellisesti uuteen kulttuuriin, jolloin pakottaa itsensä käyttämään uutta kieltä.

Bloggaaja: Camilla